MARRASKUU JA ELÄMÄNKOULUN VIIMEINEN LUOKKA...
Marraskuun alkupäivät, odottamisen aika on alkanut: talvi, joulu, uuden vuoden alku, jokainen odottaa jotakin. Jonkin odottaminen saa ihmisen jaksamaan arjen puurtamisessa.
Työelämässä muutosten toteuttamista, työn kehittämistä, koulutuksia ja kokouksia, asioiden järjestelyä. Näitä jokapäiväisiä asioita, jotka kuuluvat työelämään. Ikävät uutiset kotimaasta ja ulkomailta varjostavat arkeamme, mielikin saattaa tämän takia tuntua synkältä. Kuitenkin tänä aamuna avatessani työpaikan oven kuului naurua ja kolleegat huikkasivat iloisesti huomenet ja aikaisimmat lähtivät jo kenttätöihin.
Tämän päivän suunnitelma ei juurikaan poikennut tavanomaisesta. Suunniteltuja asiakaskäyntejä oli monia ja ilmapiiristä huokui hoppu, kuitenkin tilanne vaikutti hallitulta. Hallittu kaaos. Mielestäni hyvä käsite: hallittu kaaos. Minulle se tuo henkilökohtaisesti mieleen tilan , jossa kiire luo tsempin ja auttaa keskittymään olennaiseen. Toinen voi ajatella toisin. Onneksi olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin.
Positiivisin mielin lähdimme sh-opiskelijan kanssa työhön ja päivä kului rattoisasti, mutta yhtäkkiä kaikki muuttui. Tuli puhelu, joka oli muuttaa jälleen päivän suunnitelman. Onneksi on olemassa ihanat kollegat, joihin voi turvautua näissä tilanteissa ja on helppo pyytää apua, ja pystyimme jatkamaan suunnitelman mukaan.
Onneksi saimme apua kolleegalta, jotta pystyimme toteuttamaan viimeisen asiakaskäyntimme, emmekä esimerkiksi joutuneet perumaan tai siirtämään käyntiä toiselle päivälle. Viimeisellä käynnillä siis kävimme vanhan pariskunnan luona. Oli jo iltapäivä. Vaimo tuli avaamaan iloisesti oven, he olivat juuri lopettelemassa iltapäiväkahvitteluaan. Käynti alkoi niin kuin yleensä, voinnista juttelulla. Mies halusi istua sängyn laidalla hoitotoimenpiteiden aikana, niinkuin yleensä. Miehen piti hieman nojata taaksepäin ja kysyimmekin , että jaksatteko varmasti istua tuossa asennossa? Siinä välissä vaimo oli käynyt istumaan miehen taakse ja kehoitti miestään nojaamaan häneen ja tokaisi että "sinäkin olet tukenut minua läpi elämän". Vaimo lisäsi vielä naurahtaen: "samalla voin hieman halata, olen niin onnekas ja onnellinen kun minulla on sinut".
Tämä tilanne pysäytti ja toi hymyn huulille. Kuinka aidosti ja ehdottomasti he toisistaan välittivät. Pitkä yhteinen elämä takana. Vaimo kuvaili vielä heidän tämänhetkistä elämäänsä Kylli-tädin sanoin: "Me olemme nyt elämänkoulun viimeisellä luokalla", päivä kerrallaan opimme pärjäämään heikosta terveydestä huolimatta; yhdessä.
 |
| Lähde: varjoistavaloon.blogspot.fi, 2014 |
Oli hienoa päättää työpäivä tähän tunnelmaan.. On tärkeää muistaa kertoa lähimmäiselleen kuinka paljon välittää.
Me Loviisan kotihoidossa välitämme !
